Sähköpotkulautailijat tukkivat päivystykset, maailman meret täyttyvät muovista, kännyköiden metallit revitään uiguurien selkänahasta, roskaruoka tekee meistä lihavia, uutisotsikkojen klikkailu vie keskittymiskyvyn, some mielenterveyden ja netflix yöunet. Työ uuvuttaa böörnauttiin tai ainakin sen partaalle.

Yritykset pyörittävät maailmaa ja tuottavat siinä sivussa kaikenlaista kurjuutta. Taloustieteen termi negatiivinen ulkoisvaikutus tarkoittaa sitä, että yrityksen toiminnasta aiheutuu jollekin kolmannelle osapuolelle haittaa: yhteiskunta joutuu maksamaan sairaalakuluja, tai ympäristö pilaantuu. Haittaa syntyy myös yritysten asiakkaille itselleen sekä muille sidosryhmille kuten työntekijöille ja hankintaketjussa mukana oleville: niille uupuneille asiantuntijoille ja kaivosten orjille.

Ei tämä näin voi mennä. Talous on rikki.

Olen opiskellut yliopistoaikoinani kansantalouden perusopinnot. Muistan, että peruskurssi alkoi kysynnän ja tarjonnan käsitteistä. Piirrettiin käppyröitä ja taustalla oli ajatus rationaalisesta kuluttajasta, joka maksimoi oman hyötynsä. Haha. Koko homma vaikutti järjettömältä: eihän ihminen ole kuluttajana(kaan) rationaalinen, järkevä. Kyllä iso osa hankinnoista sahaa ihmisen omaa oksaa tavalla tai toisella.

Yritykset päättävät, mitä ostetaan

On naiivia väittää, että kuluttajat toimisivat täysin oman tahtonsa mukaisesti, omaa parastaan ajatellen. Moni ihminen väittää, että mainonnalla ei ole häneen vaikutusta. On vuosikausien tuotekehitystyön tulosta saada markkinoille juuri oikeanlaisia tuotteita, esimerkiksi yhdistelmiä rasvaa, suolaa ja makeutta, pehmeyttä ja rapeutta, juuri oikeanlaisessa ympäristössä, juuri oikealla tavalla tarjoiltuna. On erittäin vaikea löytää herkullista ravintolapäivällistä, jossa olisi suolaa, rasvoja, kuituja ja kaloreita terveyden kannalta optimaalisesti. Ei siis ole mikään ihme, että ihmiset eivät syö terveellisesti tai nuku ja liiku riittävästi, kun yritykset ovat muokanneet yhteiskunnasta sellaisen, että oman terveyden vaaliminen on niin vaikeaa. Sama päätee myös eettisiin ja ympäristöystävällisiin valintoihin; ei niitä ole juuri olemassakaan.

Yrityksen tehtävänä on tuottaa voittoa osakkeen omistajille, se lukee osakeyhtiölaissakin. Ja näin yritykset tietysti toimivat. Eivät ne halua meidän olevan terveitä ja tyytyväisiä: ne haluavat meidän syövän mahdollisimman paljon hampurilaisia, ajavan mahdollisimman paljon sähköpotkulaudoilla ja viettävän mahdollisimman paljon aikaa somessa. Tottakai jokunen yritys myy terveellisempiä ruokia tai hiljaisuusretriittejä. On projekteja, joissa lasketaan yritysten nettovaikutuksia yhteiskuntaan ja kannustetaan olevaan vastuullisia. Mutta yritysten tehtävänä on tuottaa voittoa omistajilleen.

Kun yhteiskunta ratkoo ongelmia

Kaikista asioista ei syyllistetä yksilöitä ja yllättäen niistä yksi on muoviroskat. Voisi jopa kuvitella, että olisi helpompi olla heittelemättä roskia rannoille kuin väistellä epäterveellisiä ruokia, mutta EU on päättänyt suitsia muoviroskaamista direktiivillä. Kertakäyttömuovituotteisiin eli esimerkiksi pilleihin, ruokapakkauksiin, tamponeihin ja vanupuikkoihin liittyvä direktiivi on naurettavan sekava. Niin käy aina, kun jotain aletaan suitsia: markkinoilla olevia tuotteita on miljoona ja johonkin se rajaa pitää vetää. Niinpä vuoden päästä litran maitopurkissa korkin pitää pysyä kiinni pakkauksessa.  Sen sijaan vastaavassa mustikkakeittopurkissa ei tarvitse. Samaa direktiiviä on surulliset kilpikonnat pakkausten kyljissä; miten ne muuttivat sinun elämääsi?

Lainsäätäjät vaikuttavat idiooteilta ja yritykset kiukuttelevat uusien sääntöjen edessä. Oikeastihan ongelma oli yritysten: jos ei onnistu myymään ruokaa niin, etteivät asiakkaat heittele roskia luontoon, niin sen pitäisi olla yritysten tehtävä ratkaista ongelma. Onko se sitten noutoruoan myynnin lopettaminen vai rantojen siivouksen maksaminen? Ongelma on tietenkin myös se, että kollektiivisesti on vaikea toimia. Ei se lihominen tai roskaaminen juuri meidän tuotteista johdu.

Miksi yritykset on olemassa?

Osoitamme mieluusti sormella yrityksiä. Niin pitääkin. Mutta voisiko sormella osoittaa myös tätä systeemiä, jonka olemme rakentaneet? Entä jos osakeyhtiölaissa lukisikin, että yrityksen tehtävä on tuottaa hyvinvointia yhteiskuntaan? Entä jos yrityksen pitäisi tuottaa hyvinvointia asiakkailleen, työntekijöilleen, omistajilleen ja kaikille sidosryhmille? Millainen maailma meillä silloin olisi? Olisiko tällaisen ajatuksen ympärille helpompi rakentaa kestävämpi yhteiskunta?

Olisiko maailma aivan toisenlainen. Kun asiaa alkaa pohtia, niin huomaa nopeasti, että kaikki työ ei ole arvokasta eikä monien yritysten pitäisi olla olemassakaan.

Ei tämä mikään ratkaisu ole, pikemminkin kysymys. Erityisen vaikeaa muutos olisi siksikin, että emme me ihmiset luovu jo markkinoille tulleista tavaroista ja palveluista, olivat ne kuinka haitallisia tahansa.

Tiedän, että tällaisen ajatuksen voi helposti teilata naiivina haihatteluna ja huutaa ”kommunisti”. Mutta kyllä asiaa sietää miettiä. Etenkin kun ympärille katsoessa on täysin selvää, että nykyinen meno ei toimi.

Mihin sitä kissa karvoistaan pääsisi. Minun on pakko kirjoittaa, muuten en ajattele. Joten olkaa hyvä ensimmäinen blogiteksti kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen:

Olen viime aikoina pohtinut sitä, miten puhumme luonnosta ja luonnonsuojelusta. Mikä meidän suhteemme niihin on? Mistä ei puhuta? Minulla on ollut hirvittävän ohut luontosuhde koko elämäni, ja neljä vuotta sitten kirjoitin, että en ole luonnonsuojelija. Ympäristönsuojelija sen sijaan olen ollut pitkään. Olenkin halunnut korostaa, että vahva luontosuhde ei ole välttämätön ekokriisien vakavuuden ymmärtämiseksi. Tästä lisää tekstin lopussa.

Loistavia kirjoja kirjoittanut Juha Kauppinen kertoo omasta luontosuhteestaan kirjassa Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija. Hän on ollut nuoresta lähtien luontoihminen: liikkui luonnossa, tunsi kasvit ja linnut ja valokuvasi niitä. Luontoharrastaja siis. Minun tekee vähän kipeää, kun mietin, miten teini-ikäinen minä olisi suhtautunut teini-ikäiseen metsissä rämpivään Juha Kauppiseen. Onneksi emme tunteneet.

Juha Kauppinen ei ollut luonnonsuojelija. Hän kirjoittaa siitä, miten ei ole halunnut kuulua ”niihin”. Ne ovat jotain hihhuleita, aktivisteja. Kauppinenkin teki pitkään eroa itsensä ja luonnonsuojelijoiden välillä. Luonnonsuojelijat olivat porukka, johon hän ei itse halunnut identifioitua. Siihen liittyy varmasti myös sana viherpiperrys; jotain pientä ja vähäpätöistä. Epärationaalista ehkä? Miten rumasti olemme puhuneet luonnonsuojelijoista koko minun elinaikani aivan viime vuosiin saakka? Lukupiirissä osa taas koki luonnonsuojelijan olevan kuin arvonimi, johon ei omilla vähäpätöisillä teoillaan olisi millään yltänyt.

Saako pyhyydestä puhua?

Islantilainen Andri Snær Magnason herättelee minua miettimään vielä enemmän siitä, miten meillä on lupa puhua luonnosta. Kun haluamme suojella luontoa, meidän on lueteltava sen rationaalisia hyötyjä. Tätä olen itse korostanut omassa toiminnassani. En ole täällä suojelemassa söpöjä, pörröisiä lajeja, vaan osoittamassa, miten oma yhteiskuntamme romahtaa, kun planeetan rajat ylitetään. Maataloutemme tarvitsee ravitsevaa multaa ja pölyttäjiä, sopivat sääolosuhteet. Luontokato ja ilmastokriisi vie siis meiltä ruoan suusta. Luontoa pitää mitata euroissa, jota sitä ymmärretään. Luontoihmisten pitää puhua ekonomien kieltä. Stern puhui ilmastokriisistä ekonomien kielellä, Dasgupta luontokadosta. Muuten asioita ei oteta todesta.

Mitä luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja ilmastonkuumeneminen tekevät koko luonnolle ja lopulta meille? Rajuimmat meistä vaativat, että jokaisella lajilla on oma itseisarvo. Ne ovat arvokkaita itsessään ja ne pitää suojella. Eettiset kysymykset on huomioitava. Magnason menee vielä pidemmälle. Hän kysyy, milloin tuli kiellettyä puhua luonnon pyhyydestä, jopa niistä jumalallisista kokemuksista, joita koemme luonnossa. Luontohan on mykistävä. Minäkin sen tiedän, vaikka käyn siellä edelleen aika harvoin. Suurten luonnonvoimien edessä tunnemme pakahduttavia tunteita.  Magnason lukee 80 vuoden takaisesta tekstistä, miten jäätikköön liittyvät havainnot ”heijastuu ja kaikuu sielun holvikaarissa”. Miten ”kulkija itse virtaa laulusta herkistyneenä, kaikuvana kielenä Luojan hiljaisuudentäyteiseen avaruuteen ja sulautuu siihen”.

Nälkää nähneet kirjailijat ylistivät ihmeellistä luontoa niin Islannissa kuin Suomessakin. Tunnemme kaikki näitä tekstejä. Magnason viittaa jopa Marlow’n tarvehierarkiaan ihmetellessään, miten aiemmin eläneet ovat nälissään, kylmissään ja ilman kunnollista terveydenhuoltoa voineet ylistää jäätiköiden ja luonnon ihmeellisyyttä. He ovat kirjoittaneet kauniita sanoja niistä pyhistä kokemuksista, joita luonnossa saamme.

Me koemme edelleen näitä pyhiä tunteita. Monilla meillä on vähintään jokin maisema tai luontokohde, joka vetää hiljaiseksi ja saa aikaan korkeita tunteita. Oli se metsä, juuri jäätynyt meren pinta tai eksoottinen vesiputous. Meillä ei ehkä ole enää edes kunnon sanoja niille tunteille, vaikka jonkinlaisen pyhyyden tunteen tunnistaisimmekin. Ja yksikään ihminen ei nouse puolustamaan jäätiköitä, metsiä, kallioita, puita ja soita argumenteilla, että näitä ei saa tuhota, koska ne ovat pyhiä ja herättävät meissä jumalallisia tuntemuksia. Ja vaikka olisikin yksi kylähullu, joka näin tekee, niin kukaan ei sitä viestiä somessa tai lehtien palstoilla toista. Miksi? Miksi näistä tunteista ei puhuta?

Olen luonnonsuojelija

Kirjoitin siis neljä vuotta sitten, että en ole luonnonsuojelija. Olen kääntänyt kelkkani täysin. Olen luonnonsuojelija, haluan suojella luontoa myös ilman ihmistä. Biologia on mielestäni kovin tiede, sehän tutkii elämää! En keksi mitään ihmeellisempää kuin elämä. Lisäksi haluan vahvistaa luontosuhdettani.

Yhdyn täysin Magnasonin ajatuksiin. Jos sanat ilmastonmuutos, merten happamoituminen ja kuudes sukupuuttoaalto eivät saa ihmistä kauhun valtaan, hän ei ole ymmärtänyt niitä. Siihen eivät oikein auta taas uudet ja uudet tilastot ja todennäköisyydet. Tarvitaan tarinankertojia ja sanankäyttäjiä osoittamaan, mitä täällä on tapahtumassa. Tieto ei riitä, meidän pitää tuntea.

Lue:

Juha Kauppinen: Heräämisiä – miten minusta tuli luonnonsuojelija (Siltala 2021)

Andri Snær Magnason: Ajasta ja vedestä (Aula & co, 2020)

 

Hesarin Lauantai-liitteessä oli tänään aukeaman kokoinen juttu otsikolla Muovipussi onkin fiksu valinta ostoskassiksi(maksumuurin takana). Jutussa joku (toimittaja?) kokee ahaa-elämyksen, että muovipussi ei olekaan maailman pahin ympäristö- tai ilmasto-ongelma.

Tällaisia juttuja kirjoitetaan jatkuvasti. Voi vaikka googlata muovipussi & hiilijalanjälki ja siellä ne ovat: Yle oppiminen, Me naiset, Kaleva, Gigantti, Maaseudun tulevaisuus, Apu, Tekniikka ja talous ja niin edelleen. Kaikki nämä mediat ovat käsitelleet ostoskassien materiaalien ympäristö- tai ilmastoystävällisyyttä. Hesarikin kirjoitti samanlaisen jutun muun muassa tammikuussa 2009 silloisilla kuluttaja-sivuilla: Kauppakassien olympialaiset. Lähteenäkin oli vielä sama kotimainen tutkimus kuin tänäänkin; kangaskassin hiilijalanjälki on niin suuri, että sitä pitää käyttää joitain satoja kertoa, että se päihittää muovikassin. (Tosin eihän sekään mikään ongelma ole. Jos ruokakaupassa käy joka kolmas päivä, niin kymmenessä vuodessa käy pitkälle toistatuhatta kertaa kaupassa.)

Jos on jo toistakymmentä vuotta jankutettu, että muovipussi on ilmastoystävällisempi kuin kangaskassi, niin eikö jo luulisi ihmisten uskovan? Miksi me sitten edelleen luemme juttuja muovikasseista? Minulla on omia veikkauksia:

Muovipussi on ihana pahis

Muovikassi on riittävän pieni. Sama ilmiö kuin taloyhtiön kokouksissa: ollaan päättämässä puolen miljoonan putkiremontista, mutta juututaan keskustelemaan kahdensadan euron wc-istuimista. Puoli miljoonaa on niin paljon rahaa, että ei sitä oikein ymmärrä, mutta kahdestasadasta on henkilökohtaista kokemusta. Tai miljardien hävittäjien sijaan keskustelemme taksimatkoista tai lautakasoista.

Jopa yksittäisen ihmisen hiilijalanjälki on niin iso juttu, ja sitä voi olla hankala ymmärtää tai ennen kaikkea muuttaa. Tiedä vaikka joutuisi tekemään jotain muutoksia elämäänsä, jos asiaa lähtee tutkimaan! Muovikassi on sopivan pieni: siitä on jokaiselle kokemusta, se on jotain, jota pystyy hallitsemaan. Muovikassin voi ostaa tai jättää ostamatta ilman mitään muutosta elämäänsä.

Keskivertosuomalainen hiilijalanjälki on 10300 kiloa vuodessa. Keskivertosuomalainen käyttää vuodessa 60-70 kappaletta kertakäyttömuovikassia. Jos keskivertosuomalainen tekee radikaalin teon eikä hanki vuoden aikana yhtään muovikassia, niin kuinka paljon hänen hiilijalanjälkensä sitten on? 10300 kiloa.

Kyllä, saman 10300 kiloa! Keskivertosuomalaisen muovikassien hiilijalanjälki on parin kilon luokkaa, ja jos jalanjälki ilmoitetaan satoihin pyöristettynä, niin sitä eivät muovikassit mihinkään hetkauta.

Muovi on inhottavaa

Lisäksi muovikassi on muovia. Muovi tuntuu kädessä inhottavalta, muoviselta, kun sitä vertaa vaikka paperiin tai puuvillaan. Paperi ja puuvilla tuntuvat ”luonnollisilta”, muovi on jotain keinotekoista. Meillä on kummallinen tapa jaotella asiat ”luonnollisiin” ja ”luonnottomiin”. Kaikki raaka-aineet ovat kuitenkin peräisin luonnosta, eikä niitä paperi- tai kangaskassejakaan sellaisenaan puiden oksilla kasva.

Muovia tehdään usein fossiilisesta öljystä, ja fossiilinen öljy on pahis. Tosin kuluttaja ei pysty erottamaan, milloin muovi on tehty fossiilisesta öljystä ja milloin jostain muusta (Tiesitkö, että minigripit eli amergripit on tehty sokeriruo’osta?). Fossiilisesta öljystä vain nelisen prosenttia käytetään muoviteollisuudessa. Ilmastokriisin ratkaisussa on luonnollisesti tärkeämpää puuttua siihen valtaosaan, joka poltetaan hiilidioksiksi ilmaan kriisiä pahentamaan eli rakennusten lämmityksessä tai liikennepolttoaineena.

Artikkelit merkittävistä ratkaisuista eivät mahdu mukaan

Miksi minä tästä kirjoitan? Miksi tämä Hesarin lehtijuttu on ongelma? Siksi, että se vie palstatilaa suuremmilta ilmasto-ongelmilta ja merkityksellisimmiltä ratkaisuilta. Kun muovikasseista kirjoitetaan kerta toisensa jälkeen, ilmasto- ja ympäristöasioissa noviisille syntyy mielikuva, että kauppakassin valinta on se tärkein juttu: kun teen tietoisen valinnan kauppakassista, olen tehnyt ilmastoteon eikä muuta tarvitse tehdä. Eikä ehkä edes jaksa tehdä kovin montaa muuta valintaa.

Elämme maailmassa, jossa tietotulva uuvuttaa ja voimme tehdä vain rajallisia valintoja. Jos olemme uuvuttaneet loputtomissa kassipohdinnoissa (aukeaman kokoinen juttu Hesarissa!), niin ei riitä enää energiaa muihin ilmastovalintoihin.

Mitkä ovat ne kolme asiaa, joita mieluummin kannattaisi miettiä? Ehkä tiedätkin. Jos et tiedä, niin lue tätä blogia. Aloita vaikka tästä: Haluatko tehdä merkityksellisiä ekotekoja? Tuolla kolme vuotta sitten kirjoitetussa postauksessa on myös nämä muovikassit mainittu. 🙁

 

PS. Selvyyden vuoksi: Kyllä, meillä on muoviongelma tällä planeetalla, ja se tulee ratkaista. Merten muovijäteongelma on todellinen ongelma, ja se tulee ratkaista. Ja kyllä turhan muovin ostamista tulee välttää, aivan kuten kaiken muunkin turhan hankkimista ja valmistamista. Vinkki: turhia muovipusseja tulee kuin itsestään vähemmän kun jättää turhat vaatteet, härvelit ja muut tavarat ostamatta!

PS2. Olen miettinyt, mitä vastuullista on maatuvissa muovikasseissa? Kuinka moni meistä aikoo kompostoida ne? Muovipakkaukset kuuluvat muovinkierrätysastiaan. Mahdollinen paikka on myös sekajäte (johon loogisesti voi pakata sen pienen määrän sekajätettä, jota kotitalouksissa syntyy.) Kierrätys- tai polttolaitoksessa maatuvuudesta ei saa lisäpisteitä.

PS. Ja jotta olisin mahdollisimman epälooginen, niin kerronpa vielä, miten omat ostokseni tulevat kotiin. 😉 Iso osa tulee pahvilaatikoissa kotiinkuljetuksella, kuljetuspakkausta ei voi itse valita. Jos käyn fyysisesti kaupassa, tuon ostokset repussa ja tarvittaessa osan ”kesto”kassissa, muovisessa tai kankaisessa. Joskus käyn yllättäen kaupassa, ja ostan paperikasseja sen verran kuin niitä kuluu paperinkeräyskasseina, loput muovikasseja, joita käytän roskapusseina seka- ja muovijätteille. Niitä ei tule niin paljoa, ettemmekö käyttäisi myös rullasta roskapusseja. Mutta miksi tämä kiinnostaisi ketään? Ainakaan enempää kuin se, paljonko hiilijalanjälkeni on?

 

Koronakriisin hoidossa on onnistuttu eri puolilla maailmaa eri tavoin, ja lopullinen onnistuminen selviää toki vasta vuosien päästä. Mikä strategia on ollut paras ja niin edelleen. Mutta se on selvää, että varautuminen maailmanlaajuiseen pandemiaan on ollut aika huonoa tai ei ainakaan kovin hyvää. Koronaan ei ollut varautuneet yritykset, valtiot tai usein terveydenhuoltokaan. Olisimmeko voineetkaan varautua?

Pandemian jo alettua kuului kriittisiä kommentteja, että tutkijat ja WHO ovat jo vuosia varoittaneet sairaus X:stä, joka saattaisi levitä pandemiaksi. Liian vähän ovat meteliä pitäneet, sillä talousviisaat eivät ole nähneet pandemian olevan erittäin todennäköinen uhka maailman taloudelle. Tai toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti se, että jotkin muut riskit ovat taloudellemme ja yhteiskunnalle vain vieläkin suurempia. Itse kallistuisin mieluummin tähän suuntaan.

Maailman talousviisaat kokoontuvat vuosittain tammikuussa Davosiin Maailman talousforumiin, ja niihin aikoihin julkaistaan myös vuosittainen riskiraportti. Oheiseen kuvaan on koottu riskit karttaan sen mukaan, miten todennäköisestä riskistä (vaaka-akseli) tai miten voimakkaasti vaikuttavasta riskistä (pystyakseli) on kysymys.

Tiedän, että riskin ja sen arvioimisen ymmärtäminen voi olla vähän vaikeaa. Riskien vertaaminen ihan jo arkielämässäkin on vaikeaa. Riskien avulla ei ennusteta täsmällistä tulevaisuutta, mutta jos jollakin tapahtumalla on suuri riski tapahtua, siihen on varauduttava.

Globaalien riskien raportissa pandemia ei ole yltänyt kymmenen tai edes kahdenkymmenen todennäköisimmän riskin joukkoon, vaan noin sijalle 27. Pandemian arvioitiin kuitenkin olevan hyvin voimakas riski, mikäli se realisoituu eli voimakkuuden perusteella riski on arvioitu sijalle 10.

Oma mielenkiintoni kohdistuu nyt riskeihin, jotka olivat raportin mukaan sekä todennäköisempiä että voimakkaampia tapahtuessaan kuin nyt käynnissä oleva koronakriisi. Näitä riskejä ovat

• äärimmäiset sääilmiöt
• ilmastokriisi
• luonnonmonimuotoisuuskriisi
• luonnonkatastrofit
• vesikriisi
• cyberhyökkäys
• tietoverkkojen kaatuminen
• rakennetun ympärisön onnettomuudet (kuten öljy- tai ydinvoimaonnettomuudet).

Osa näistä tietenkin linkittyy hyvin vahvasti toisiinsa, ja huomionarvoista on se, että suuri osa on ympäristöön liittyviä riskejä (ympäristöriskit on kuviossa vihreinä). Ne kaikkein todennäköisimmät ja vaikutuksiltaan kaikkein suurimmat riskit ovat ympäristöriskejä. Ja kysymys on nimenomaan talouden kannalta suurimmista riskeistä. Alkaa onneksi viimeinkin loppua se piipertäjien loputon vikinä, jossa talous- ja ympäristöasiat nähdään jotenkin toisilleen vastakkaisina.

Ilmastokriisi ja monimuotoisuuskriisi iskevät talouteemme erittäin todennäköisesti ja erittäin kovaa. Kokonaan emme saa niitä enää ehkä pysäytettyä, mutta hätäjarrua kannattaa vetää nyt niin kovaa kuin mahdollista. Lisäksi on syytä varautua niiden tuomiin vaikutuksiin. Kun nyt ratkotaan akuutisti päällä olevaa koronakriisiä, niin on arvioitava tarkkaan kaikkien toimien vaikutuksia noihin vieläkin suurempiin ja todennäköisempiin riskeihin. Meidän täytyy löytää sellaisia koronakriisin ratkaisuja, jotka pienentävät yllä olevan listan riskien todennäköisyyttä ja/tai voimakkuutta.

Mitä tämä tarkoittaa sinun organisaatiossasi? Mitä aiot tehdä?

 

Koko raportti (josta kuva) luettavissa täällä.

Olen kiertotalousasiantuntija, ja kuten nimikkeestä voi päätellä, en missään tapauksessa ole koronan, epidemiologian, lääketieteen, kansanterveyden, talouden, politiikan tai minkään muunkaan koronakriisiin liittyvän asian asiantuntija. Jätevedestä tiedän kyllä jotain. Ajattelen siis lähinnä vain lämpimikseni.

Korona ei ilmeisesti ole levinnyt ihan kaikkialle Suomessakaan. Meillä on edelleen yli 20 000 asukkaan pikkukaupunkeja, vaikkapa Imatra, Raahe tai Siilinjärvi, joissa ei ole todettu viittä varmaa tartuntatapausta, että olisivat ”päässeet” THL:n koronakartalle. Maaseutupitäjiä vieläkin enemmän. Toki voi olla, että ei ole testattukaan, mistä sen tietää.

Tämän hetkisen tiedon mukaan osa Suomen kunnista on ollut ehkä vähän turhaan täysin kiinni. Ei ole ollut mitään virusta, mitä levittää. Imatralla koulujen tai ravintoloiden avaamisen riski on erilainen kuin Lauttasaaressa Helsingissä. En sano, että sulkemispäätös olisi ollut väärä maaliskuussa, silloin vain tiedettiin vähemmän. Enkä ota kantaa, että mitä pitäisi avata ja milloin. Se on tietenkin totta, että talous sukeltaa lujaa, jos koko Suomi on kiinni kuukausikaupalla. Ja kun talous sukeltaa, niin sukeltaa kaikki muukin. Mielenterveyskin saattaa horjua, jos lomautettuna nököttää yksin kotona.

Mieleeni tulee dynaaminen malli ihmisten eristämiseen ja liikkumisen rajoittamiseen. Entä jos rajoitettaan niiden ihmisten liikkumista, joiden yhteisössä on koronaa?

Jätevesien monitorointi on kiinnostava keino yhteisöjen tutkimiseksi. Törmäsin aiheeseen vuosia sitten, ja innostuin aiheesta. Jätevesiä tutkimalla voidaan selvittää erilaisia muutoksia yhteisöissä. Jätevesi kertoo kuinka paljon alueella käytetään huumeita tai tiettyjä lääkkeitä. Jätevedestä voi tutkia, mitä tahansa ihminen erittääkään virtsaan tai ulosteisiin, myös vaikkapa viruksia. WC-pytyn sisältö on lahjomaton, vaikka kyselytutkimuksissa ihmiset tuppaavat muistamaan väärin. Koronavirus on siitä viheliäinen, että se leviää myös oireettomana, joten ei tiedä, missä se menee. Jätevesi sen sijaan kertoo, että täällä! Ja muutokset havaitaan nopeasti, sairauksien kohdalla jopa nopeammin kuin terveydenhuollossa. Viive on se aika, mikä menee pytystä puhdistamolle plus analyysiin kuluva aika. Oli oireita tai ei.

Koronan RNA:ta voidaan tutkia jätevedestä, sen ovat ainakin hollantilaiset tehneet. Olen itse tutkinut jätevesien lääkeaineita, mutta minulla ei ole mitään tietoa, millaisia viruspitoisuuksia analyyseillä on mahdollisuus havaita. Mutta alustavissa tutkimuksissaan hollantilaiset jätevesiä tutkineet tutkijat havaitsivat viitteitä koronasta jo ennen ensimmäisiä varmistettuja tautitapauksia. Kyseessä ei ole vertaisarvioitu tutkimus. Toisaalta kyseessä ole mitään ennen kuulumatonta, sairauksia on toki ennenkin tutkittu jätevesistä.

Jos pystyttäisiin havaitsemaan niin pieniä pitoisuuksia, että se vastaa yksittäisiä sairastuneita yhteisössä, monitorointia voitaisiin käyttää apuna taudin leviämisen ehkäisemisessä. Kun analyyseissa havaitaan virusta, alueen ihmisten liikkumista rajoitetaan. Ja kun koronavirusta ei enää havaita, voidaan liikkuminen taas sallia. Sitä en tiedä, onko meillä lainsäädännöllisiä tms. keinoja tällaisen toteuttamiseen tai miten tällaisen voisi käytännössä toteuttaa.

Miksi näitä mietin?

Olen miettinyt, että miten ihmeessä tästä kriisistä päästään ulos, niin kuin varmaan suuri osa muistakin maapallon asukkaista.

WHO muistutti juuri, että (ainakaan vielä) ei ole tutkimusnäyttöä siitä, että kerran sairastettu covid19 toisi suojaa tautia vastaan. Eli auki on kysymys, voiko taudin saada uudelleen. Jos näin olisi, yritys hankkia yhteisölle laumasuoja antamalla taudin levitä (Ruotsin malli?) on täysin tuhoon tuomittu.

Vaikka Suomi saisi taudin tukahdutettua, niin maailmasta se ei häviä. Se tarkoittaisi sitä, että aina ulkomailta tultaessa olisi parin viikon karanteeni. Eli se olisi turismin loppu. Mitä taudin tukahduttaminen vaatii? Täydellistä eristäytymistä vielä muutama kuukausi?

Moni odottaa ulospääsyä rokotteesta. Uutisista olen lukenut, että sellaisen kehittämiseen menee se vuosi, puolitoista vähintään. Vähemmän olen lukenut siitä, että kauan menee, että kaikille ihmiselle valmistetaan rokote. Ehkä juuri sinä et saa sitä ensimmäistä rokoteannosta. Influenssarokotteiden maailman vuotuinen tuotantokapasiteetti on 1,4 miljardia. Uutta rokotetta voidaan ehkä valmistaa vielä enemmän, mutta kuinka paljon? Maailmassa on 7,8 miljardia ihmistä.

 

PS. Koronan saaminen jätevedestä on käytännössä mahdotonta, toki tulet melko varmasti muuten kipeäksi, jos menet sitä juomaan. Patogeenit saadaan jätevedestä hyvin pois puhdistamoilla eikä niitä siirry puhdistetun jäteveden mukana vesistöihin.