Monien kuvittelemaa ilmastotoivoa ei enää ole
Anteeksi! Olen puhunut viime vuodet somessa liian kevyesti luontokriiseistä. Olen höpöttäjä ja rönsyilijä, eikä koskaan tiedä, mistä seuraavaksi alan puhua. Aiheena voi olla ilmastokriisi tai mehupurkin korkit. En ole mikään media ja minulla on tietenkin täysi oikeus puhua, mitä sylki suuhun tuo. En ole edes mikään vaikuttaja, mutta sanomisillani on kuitenkin lähipiirissäni jokin merkitys. Olenhan kuitenkin koulutettu ympäristöosaaja.
Olen varmasti välillä luonut vääristyneen kuvan ilmasto- ja biodiversiteettikriisin vakavuudesta. Esim. instassa on vaikea erottaa, mitkä aiheet ovat todella tärkeitä, joten olen puhunut siitä samankokoisin kirjaimin kuin mitättömistä asioista. Olen varmasti luonut myös turhaa toivoa.
Mehän olemme nimittäin jo suistuneet katastrofiin.
Ilmatieteen laitoksen johtaja Petteri Taalas sanoo Hesarissa (1.1.) selkeästi, missä mennään. Jäätiköt sulavat tästä eteenpäin tuhansia vuosia, teimme melkeinpä mitä tahansa. Sen sijaan äärisäiden lisääntyminen voidaan vielä katkaista, jos pysyisimme Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteissa. ”Jos pysytään Pariisin sopimuksen rajoissa, äärisäät voimistuvat 2060-luvulle asti, Taalas sanoo. Jos ei pysytä, voimistuminen jatkuu seuraavallakin vuosisadalla.”
Taalasta haastatellut Petja Pelli sanookin muutamaa päivää myöhemmin Hesarissa itse, että faktat ilmastoasioissa ovat karumpia kuin valtaosa yleisöstä on vielä ehtinyt hahmottaa.
Olen itse 80-vuotias vuonna 2060. Eli paras skenaario on Taalaksen mukaan se, että äärisäiden suhteen meneillään oleva vuosi on loppuelämäni paras (siis tämä vuosi, kun tammikuu alkoi Kalifornian ennennäkemättömillä maastopaloilla ja tätä kirjoittaessa Jyväskylässä on viisi astetta lämmintä). Sitten vuosi vuodelta tilanne muuttuu huonommaksi, kunnes ehkä vanhuksena saattaisin nähdä vuoden, joka olisi äärisäiden suhteen edellistä parempi. Ja siis näinhän ei käy, koska Pariisin juna meni jo, sillä juuri kukaan ei ole siihen oikeasti sitoutunut.
Miksi emme puhu sopeutumisesta?
Luulen, että monikaan ei ole uskaltanut sanoa tätä ääneen: meidän on nyt aivan helvetin nopeasti alettava sopeutua näihin kriiseihin. Maito on jo pöydällä, löysät housussa. Sitä ei varmastikaan uskalleta sanoa ääneen siksi, että pelätään, että osa meistä luovuttaa. Että osa heittää hanskat tiskiin, ja ajautuu hällä väliä -mielialaan. Niin minäkin olen varmaan ajatellut. Toisaalta ihan typerä ajatus, eihän suuri osa ihmisistä ole vetänyt niitä hanskoja vielä edes käteen.
Mutta vielä kerran anteeksi. Siinä mielessä kuin liian moni kuvittelee, toivoa ei enää ole.
Puolustukseksi sanon, että en minä ole siis itsekään tätä asiaa oikein ymmärtänyt. Olin jo valmistunut ympäristötieteistä (2015), ennen kun aloin edes tajuta koko ilmastokriisin syvyyttä. Luonnon katoamisen olen tajunnut kunnolla vasta myöhemmin. Vuonna 2015 olin Pariisin sopimuksesta yhtä innoissani kuin muutkin. Silloin syntyi toivo, että kyllähän me ihmiset nyt yhdessä alamme tätä ongelmaa ratkaista. Päädyin ratkaisijoiden joukkoon, ja innostuin monista uusista jutuista, etenkin kiertotaloudesta. Luulin aidosti, että kyllä tämä näillä onnistuu.
Ilmasto- ja luontokriisejä ei ”ratkaista” sillä tavalla kuin moni kuvittelee. Elämämme ei tule koskaan entiselleen, ja muutokset kiihtyvät tästä eteenpäin koko ajan. Kaikki tulee muuttumaan. Joskus aiemmin olisi vielä saanut valita, että haluaako muuttaa elämäänsä vapaaehtoisesti. Jatkossa se muuttuu kyselemättä. Luontokriisit sanelevat tahdin, itse voimme vähän suuntaa valita.
Puhutaan, että ihmisiä ei saisi pelotella. Itse olen sitä mieltä, että pelottavista tulevaisuuskuvista puhutaan aivan liian vähän. Tulevaisuus on todella vaikea laji, mutta haastan jokaikisen asiantuntijan kertomaan omaan parhaan arvionsa, miltä maailma näyttää vuonna 2060. Eikä mitään merenpinnan korkeuksia tai pH-arvoja, sademääriä, kadonneiden lajien lukumääriä tai ilmakehän hiilidioksidipitoisuuksia vaan asioita, joita ihmiset ymmärtävät ja jotka kiinnostavat.
Kuinka monen kotitalo joudutaan uudelleen rakentamaan ja remontoimaan tulvien ja viistosateiden elikäs äärisäiden vuoksi? Kuinka monta kymmentä vai sataa miljoonaa ilmastopakolaista Eurooppaan pyrkii, mitä se tarkoittaa mun arkeeni? Entä kun raaka-aineita ei riitä kaikkeen kulutukseen: kaiken mahdollisen sähköistämiseen, digitalisaatioon, tekoälyyn, tulevaisuuden avaruusromuun ja sodankäyntiin? Mitä se tarkoittaa mun arkeeni? Mites kun ruokaa ei voi enää kasvattaa siellä, missä ennen on kasvatettu? Mikä kaikki katoaa lautasiltamme? Onko elämä sitä, että vähän harmittaa, kun ei pääsekään hiihtämään vai onko maailma kuin muinaisessa Children of Men -elokuvassa?
Tulevaisuuden kuvitteleminen on tietenkin älyttömän vaikeaa. Lisäksi, kun yhtä aikaa on käynnissä monta muutakin hämmentävää megatrendiä teknoveljien älyttömyyksistä ja demokratian hiipumisesta lähtien. Emme osaa pelätä riittävästi, jos kukaan ei kerro, mihin tällä menolla mennään.
Onko meillä toivoa?
Sitten siihen toiseen puoleen eli toivoon. Ihminen ei kai voi toimia, ellei mitään toivoa ole. Se, että katastrofi on jo käsillä, ei tarkoita minulle ainakaan hanskojen tiskiin laittamista. Tämä on minun ainoa elämäni, ja haluan elää sen hyvin. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivo ei vie kriisejä pois. Luontokriisien kanssa on elettävä, halusi tai ei.
Jutun juju on siinä, että asiat voivat nimittäin aina mennä vieläkin huonommin. Ne ärsyttävät asteen kymmenesosatkin ovat erittäin tärkeitä. Unohda ne luvut, joilla osaat laskea; on nimittäin aivan eri asia lämpeneekö maailma 1,5 vai 2 astetta. Että meneekö huonosti vai hemmetin huonosti?
Mitä minä itse teen? Pidän huolen, että oma hiilijalanjälkeni pysyy reippaasti alle 5 000 kilon ja menee koko ajan alaspäin. Yritän auttaa muita tekemään kestävämpiä valintoja, töissä ja vapaalla. Kasvatan omaa ja lähipiirin resilienssiä eli kykyä kohdata vaikeuksia. Erityisesti yritän vahvistaa paikallisyhteisöjä, joissa elän. Olen tullut siihen tulokseen, että vahvat paikallisyhteisöt ovat avain kestävään, hyvään elämään. Meidän on parempi olla riippuvaisia naapureistamme kuin globaaleista suuryrityksistä.
Montako vuotta sinun tai lastesi elämää on ehkä vielä jäljellä? Miten loppuelämä kannattaisi elää? Mitä toivo sinulle tarkoittaa?