Tallukkaat

Oven pielessä nököttivät punaiset tallukkaat. Pienenä ne olivat hölskyneet jaloissani, hetken aikaa olivat olleet sopivat, mutta nyt jo vuosikausia auttamattoman pienet. Harpoin pihan poikki mieluiten paljain jaloin. Kotipiha tuntui aina hyvältä jalkapohjissa, oli sitten nurmea tai jäätä. Siihen sai jotenkin jämäkämmän pidon kuin kaupungin katuihin.

Lainakravattia olin höllännyt heti, kun pääsin seurakuntasalista autoon. Tupaan astuessa repäisin sen kokonaan pois.

Olimme asuneet muorin kanssa kaksin siitä lähtien, kun olin ollut kaksivuotias. En muista, milloin olin alkanut kutsua muoria muoriksi. Sana oli kuitenkin hyvä, silloin ei tarvinnut kenellekään selitellä, että oliko muori minun oikea äitini vai ei.

Nyt tallukkaisiin ei sopinut kenenkään jalka. Ei tullut koskaan vietyä niitä sairaalaan, vaikka laitoksen harmaat läpökkäät olivat liian kapeat ja muutenkin epämukavat. Niin muori oli sanonut.

Hautajaiset olivat pienet. Sukulaisia oli minun lisäkseni muorin siskon tytöt. Hiljaiset naiset kävivät sairaalassa muoria tapaamassa pari kertaa, joten olin älynnyt kutsua heidät. Eipä meitä muuta sukua ollutkaan. Sitten tuli naapurin rouva miehensä kanssa ja pari muuta tuttavaa, jotka naapuri oli luvallani kutsunut.

Onneksi arkkukaupan nainen selvitti, miten hautajaisten kanssa toimitaan. Että kukkakimppua kutsutaan kukkalaitteeksi, ja se pitää etukäteen tilata ja värssykin valita. Värssyjä oli kokonainen kansiollinen, ja minä valitsin yhdestä muovitaskusta lyhyen, joka alkoi Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät. Lyhyt kannatti kuulemma olla, jos saattoi takellella alttarilla. Kun kukkia piti valita, meinasin sanoa, että en minä tämmöisiä hoida, vaan muorihan se aina on tällaiset valinnut. Muori on valinnut, minä kantanut, kaivanut, kastellut ja kuopsuttanut. Valkoisia kukkia sitten.

Kravatin jälkeen riisuin nauhakengät, takin, valkoisen paidan ja housutkin. Laitoin ne vähän siistimpään kasaan tuolin selkänojalle. Oma musta pukuni kinnasi hartioista, joten olin vuokrannut sopivan. Arkkukaupan nainen oli auttanut siinäkin. Sokokselta myytiin pukusukat.

En muista, milloin muorista tuli vanha. Lapsena muori on tietenkin pyyhkinyt meikäläisen takapuolen ja niistänyt nokan, vaikka niitä en niin muistakaan. Pään silittely hiipui tukan sipaisuun. Kaupunkiin muuton jälkeen halattiin aina tavatessa ja lähtiessä, mutta silleen ollaan tavallisia suomalaisia oltu, ettei ylenpalttisesti ole hellyyttä näytetty. Teini-iässä sitä vetäytyi vähän kauemmaksi eikä sen jälkeen koskaan enää niin lähelle päässyt.

Sitten muorista tuli vanha. Ensin piti vähän kyynärpäästä kiinni, että pysyi pystyssä. Sitten leikkasi varpaankynnet, kun ei muori itse taipunut. Pikku hiljaa sitä siirtyi tukkaa kampaamaan, selkää rasvaamaan ja kun viimeisinä vuosina piti vessaan ja pesulle auttaa, niin ei sekään sen kummallisemmalta tuntunut.

Muorin tyttären nimi on Marjo. Muorilla oli kolme kuvaa Marjosta piirongin päällä, kammarin puolella. Minun ja muorin kuvat olivat tuvassa lipaston päällä viherkasvien ja minun kouluaikaisten pokaalieni vieressä.

Yhdessä kuvassa Marjo oli lapsi, varmaan kahdeksan ja tuijotti hymyttömänä kohti kameraa. Silmät olivat tummat niin kuin minulla ja muorilla. Toinen kuva oli rippikuva, siinä oli tukka kiharoilla ja punainen ruusu valkoista mekkoa vasten. Kolmas kuva oli ainoa, jossa Marjo nauroi. Kuvassa Marjo oli sivuttain, jotta iso vatsa näkyi mahdollisimman hyvin. Tukka korkealla poninhännällä ja silmissä paljon meikkiä. Lyhyt mekko ja polviin asti saappaat.

Eipä Marjosta muuta.

Vaihdoin naulakosta mukavammat vermeet hautajaisvaatteiden tilalle. Kotona oli kotivaatteet, en viitsinyt kantaa kaupungista erikseen vaihtovaatteita mukana. Harmaat verkkarit ja jokin kulahtanut bändipaita kuului asiaan. Menin takaisin pihalle ja saunalle päin.

Hautajaisissa syötiin hirvikeittoa, kanttarellipiirakkaa ja karpalokiisseliä. Kahvin kanssa oli puolukkapiirakkaa. Syysruokaa. Jotain sellaista muorikin olisi laittanut minulle, jos olisi elossa ollut ja olisin tullut käymään. Viimeisinä viikkoina muori ei mitään laittanut, kun makasi siellä sairaalan lakanoissa ja kuihtui pois.

Nieleskelin kyyneleitä, kun takeltelin sen Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät kanssa. Muorin muistoa kunnioittaen. Olin muutaman kerran kyynelehtinyt muorin viimeisinä päivinä. Kerran hän oli sanonut, että älähän itke, ei tässä mitään. Mutta kyllä se aika paljon on se, kun perheensä menettää.

Kun olin kantanut saunaan vedet ja sytyttänyt molempiin pesiin tulet, tulin tupaan ja istuin keinutuoliin. Siinä oli ollut sama ruskea räsymatto niin pitkään kuin muistin. Nostin vasemman jalan koukkuun oikean alle ja polkaisin vähän vauhtia. Jalaksen liitos päästi jokaisella keinautuksella pienen naksahduksen. Liimaisin sen huomenna.

Arkkukaupan nainen oli auttanut myös perunkirjoittajan puheille. Maanantaina pitäisi viedä pankin papereita. Muori oli jo sairaalaan joutuessaan maininnut, että kaikki viralliset paperit olivat piirongin ylimmässä laatikossa. Tiesinhän minä. Vaikka mitään edunvalvojaa ei ollut tarvinnut määrätä, olin jo vuosia hoitanut muorin asioita.

Menin piirongille ja nykäisin ylimmän laatikon auki. Siinä lepäsikin päällimmäisenä punaruudullinen kenkälaatikko. Se oli tallukkaiden laatikko, kokoa kolmekymmentäkuusi. En muistanut nähneeni laatikkoa koskaan aikaisemmin. Pahvilootassa ei ollutkaan kuitteja ja takuutodistuksia, niin kuin olin ajatellut, vaan kirjeitä. Koko laatikko oli täynnä kirjekuoria. Muorin kirjeitä en alkaisi lukea, olkoon keltä hyvänsä.

Olin jo laittamassa laatikkoa pois, kun käänsinkin päällimmäisen kirjeen oikeinpäin. Kirje oli avaamaton, ja sen päällä oli minun nimeni. Minun etu- ja sukunimeni ja meidän osoitteemme tänne kotiin. Otin käteen ison nipun kirjeitä. Ne olivat kaikki minulle. Nimi ja osoite oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu, rivit vähän sinnepäin. Kirjeissä ei ollut lähettäjää, mutta arvasin heti, kuka lähettäjä oli. Melkein heti. Katselin muutamien postileimoja. Osa oli lapsuudestani, mutta se päällimmäisin kuori kolmisen vuotta sitten postitettu.

Marjo oli kirjoittanut minulle lukemattomia kirjeitä.

Laitoin lootan takaisin piirongin laatikkoon, ja läksin saunalle päin. Pysähdyin autolta hakemaan ruokakassin. Makkaraa ja sinappia. Väkevä ja makea. Oluthyllyn kohdalla olin empinyt. Join kaupungissa toki olutta saunan päälle ja ilmankin, mutta kotona sellainen ei tuntunut oikealta.

Ysiluokan kevätjuhlan jälkeen olin tullut kotiin päissäni. Kun hiippailin tupaan, muori istui keinutuolissa kädet sylissään. Olin yrittänyt avata ja sulkea ulko-ovet äänettömästi, ettei muori heräisi. En arvannut, että hän istuisi odottamassa minua yön hämärinä tunteina.

Sanaakaan ei vaihdettu. Surulliset silmät porautuivat sisääni niin syvälle, että toista kertaa en humalassa kotiin tullut. Aikuisenakaan en edes saunaolutta osannut kotiin tuoda, vaikka muori olikin sanonut sen olevan ookoo.

Marketissa nostin ostoskoriin kaksi oluttölkkiä makkarapaketin seuraksi.

Riisuin vaatteeni pukuhuoneen penkille. Ulko-oven jätin auki. Pienen ikkunan eteen mahtui juuri rannekello. Vastaa ei ollut. Kylmävesisaavin olin vanhasta tottumuksesta täyttänyt piripintaan. Minulla oli tapana jättää muorille riittävästi vettä arkipäivän pesuhetkiin. Nyt en tiennyt, milloin tulisin seuraavan kerran saunomaan.

Laude taipui takapuoleni alla, kun istahdin siihen. Muorin ja minun saunassa saunottiin eri tavalla kuin toisissa saunoissa. Lapsena en käynyt muissa saunoissa kuin omassamme ja koulun kanssa uimahallin saunassa. Uimahallissa käytettiin laudeliinaa. Aikuisena olin saunonut muissakin saunoissa, mutta koskaan en ollut nähnyt suksisauvaan sidottua koussikkaa. Löylyvesi tehtiin pieneen kiuluun ja nostettiin lauteille, vaikka oli paljon näppärämpää kaataa pitkävartisella kauhalla kuuma vesi suoraan muuripadasta kiukaalle. Löylylenkkiäkään eivät muut tehneet kuin muori ja minä.

Suksisauvavarrella löylyä ei pysty paiskomaan. Vettä voi kaataa koussikan kerrallaan niin, että selkänahka palaa ja korvanlehtiä polttelee, mutta paiskoa ei voi. Valutin kaksi koussikallista kuumaa vettä kiville. Selkä painui väkisin kumaraan. Nojasin kyynärvarret reisiini. Noista samoista peltivadeista oli ensin muori pessyt minun tukkani ja viime kesänä minä vielä muorin tukan. Eihän sen käsi enää noussut vettä takaraivolle kaatamaan.

Laitoin vielä kolmannen kauhallisen vettä, vaikka en olisi enää sietänyt. Päivä valui lihaksista lattialle ja sakokaivoon. Silmiin valuva hiki sai ne vuotamaan entisestään.

Toisen oluen join saunalla ja toisen tuvan pöydän ääressä löylylenkin kanssa. Pyyhe kuivui keinutuolin selkämyksellä. Heittäydyin tuvan hetekalle loikomaan. En katsonut iltauutisia. Pidin pääni alla tyynyn lisäksi käsiäni. Miten ison miehen kädet olivatkin aina tiellä, oli sitten pomon puheilla tai selvitti asiaa arkkukaupan naiselle. Siksikö mies ottaa aina lakin päästä sisällä, että on sormilla jotain näprättävää. Välillä sängyssä maatessakin ne olivat tiellä, mutta niskan taakse ne sentään sai lukittua.

Tuijotin oksanreikiä katossa. Aika monta ajatusta yhdelle päivälle. Tallukkalaatikko kiusasi. Oksanreiät sumenivat, kunnes katosivat kokonaan. Yöllä heräsin viluun ja kömmin päiväpeitteen sisään. Nukuin aamuun asti unia näkemättä.

Aamu herätti, keitin kahvit. Siivosin saunan ja pakkasin mukaani vuokraamon lainakamppeet. Viimeisenä hain tallukkalootan piirongin laatikosta ja lykkäsin sen etupenkille.

Suuntasin takaisin hautausmaalle. Otin laatikon kainaloon, ja astelin saman reitin kuin eilenkin. Nyt ei kukaan laulanut. Nyt ei lainakravatti kuristanut kurkkua. Nyt ei kukaan ryystänyt perässäni. Eiliset kukat olivat kuin juuri laskettu. Hetket hiljaiset taaksesi jäivät -nauha valui puhtaan valkoisena laudan yli. Mutisin värssyn ulkomuistista mielessäni.

– Kukaan ei minulta äitiä vie, minä rykäisin.

Nyökkäsin haudalle, käänsin selkäni ja harpoin takaisinpäin samoja polkuja pitkin. Roskisten kohdalla avasin kannen ja pudotin tallukkalaatikon sen uumeniin. Laitoin kannen kiinni. Kävelin autolle, käynnistin sen ja nousin rampilta kaupunkiin päin.