Tunnetko luonnon pyhyyden?

Mihin sitä kissa karvoistaan pääsisi. Minun on pakko kirjoittaa, muuten en ajattele. Joten olkaa hyvä ensimmäinen blogiteksti kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen:

Olen viime aikoina pohtinut sitä, miten puhumme luonnosta ja luonnonsuojelusta. Mikä meidän suhteemme niihin on? Mistä ei puhuta? Minulla on ollut hirvittävän ohut luontosuhde koko elämäni, ja neljä vuotta sitten kirjoitin, että en ole luonnonsuojelija. Ympäristönsuojelija sen sijaan olen ollut pitkään. Olenkin halunnut korostaa, että vahva luontosuhde ei ole välttämätön ekokriisien vakavuuden ymmärtämiseksi. Tästä lisää tekstin lopussa.

Loistavia kirjoja kirjoittanut Juha Kauppinen kertoo omasta luontosuhteestaan kirjassa Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija. Hän on ollut nuoresta lähtien luontoihminen: liikkui luonnossa, tunsi kasvit ja linnut ja valokuvasi niitä. Luontoharrastaja siis. Minun tekee vähän kipeää, kun mietin, miten teini-ikäinen minä olisi suhtautunut teini-ikäiseen metsissä rämpivään Juha Kauppiseen. Onneksi emme tunteneet.

Juha Kauppinen ei ollut luonnonsuojelija. Hän kirjoittaa siitä, miten ei ole halunnut kuulua ”niihin”. Ne ovat jotain hihhuleita, aktivisteja. Kauppinenkin teki pitkään eroa itsensä ja luonnonsuojelijoiden välillä. Luonnonsuojelijat olivat porukka, johon hän ei itse halunnut identifioitua. Siihen liittyy varmasti myös sana viherpiperrys; jotain pientä ja vähäpätöistä. Epärationaalista ehkä? Miten rumasti olemme puhuneet luonnonsuojelijoista koko minun elinaikani aivan viime vuosiin saakka? Lukupiirissä osa taas koki luonnonsuojelijan olevan kuin arvonimi, johon ei omilla vähäpätöisillä teoillaan olisi millään yltänyt.

Saako pyhyydestä puhua?

Islantilainen Andri Snær Magnason herättelee minua miettimään vielä enemmän siitä, miten meillä on lupa puhua luonnosta. Kun haluamme suojella luontoa, meidän on lueteltava sen rationaalisia hyötyjä. Tätä olen itse korostanut omassa toiminnassani. En ole täällä suojelemassa söpöjä, pörröisiä lajeja, vaan osoittamassa, miten oma yhteiskuntamme romahtaa, kun planeetan rajat ylitetään. Maataloutemme tarvitsee ravitsevaa multaa ja pölyttäjiä, sopivat sääolosuhteet. Luontokato ja ilmastokriisi vie siis meiltä ruoan suusta. Luontoa pitää mitata euroissa, jota sitä ymmärretään. Luontoihmisten pitää puhua ekonomien kieltä. Stern puhui ilmastokriisistä ekonomien kielellä, Dasgupta luontokadosta. Muuten asioita ei oteta todesta.

Mitä luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen ja ilmastonkuumeneminen tekevät koko luonnolle ja lopulta meille? Rajuimmat meistä vaativat, että jokaisella lajilla on oma itseisarvo. Ne ovat arvokkaita itsessään ja ne pitää suojella. Eettiset kysymykset on huomioitava. Magnason menee vielä pidemmälle. Hän kysyy, milloin tuli kiellettyä puhua luonnon pyhyydestä, jopa niistä jumalallisista kokemuksista, joita koemme luonnossa. Luontohan on mykistävä. Minäkin sen tiedän, vaikka käyn siellä edelleen aika harvoin. Suurten luonnonvoimien edessä tunnemme pakahduttavia tunteita.  Magnason lukee 80 vuoden takaisesta tekstistä, miten jäätikköön liittyvät havainnot ”heijastuu ja kaikuu sielun holvikaarissa”. Miten ”kulkija itse virtaa laulusta herkistyneenä, kaikuvana kielenä Luojan hiljaisuudentäyteiseen avaruuteen ja sulautuu siihen”.

Nälkää nähneet kirjailijat ylistivät ihmeellistä luontoa niin Islannissa kuin Suomessakin. Tunnemme kaikki näitä tekstejä. Magnason viittaa jopa Marlow’n tarvehierarkiaan ihmetellessään, miten aiemmin eläneet ovat nälissään, kylmissään ja ilman kunnollista terveydenhuoltoa voineet ylistää jäätiköiden ja luonnon ihmeellisyyttä. He ovat kirjoittaneet kauniita sanoja niistä pyhistä kokemuksista, joita luonnossa saamme.

Me koemme edelleen näitä pyhiä tunteita. Monilla meillä on vähintään jokin maisema tai luontokohde, joka vetää hiljaiseksi ja saa aikaan korkeita tunteita. Oli se metsä, juuri jäätynyt meren pinta tai eksoottinen vesiputous. Meillä ei ehkä ole enää edes kunnon sanoja niille tunteille, vaikka jonkinlaisen pyhyyden tunteen tunnistaisimmekin. Ja yksikään ihminen ei nouse puolustamaan jäätiköitä, metsiä, kallioita, puita ja soita argumenteilla, että näitä ei saa tuhota, koska ne ovat pyhiä ja herättävät meissä jumalallisia tuntemuksia. Ja vaikka olisikin yksi kylähullu, joka näin tekee, niin kukaan ei sitä viestiä somessa tai lehtien palstoilla toista. Miksi? Miksi näistä tunteista ei puhuta?

Olen luonnonsuojelija

Kirjoitin siis neljä vuotta sitten, että en ole luonnonsuojelija. Olen kääntänyt kelkkani täysin. Olen luonnonsuojelija, haluan suojella luontoa myös ilman ihmistä. Biologia on mielestäni kovin tiede, sehän tutkii elämää! En keksi mitään ihmeellisempää kuin elämä. Lisäksi haluan vahvistaa luontosuhdettani.

Yhdyn täysin Magnasonin ajatuksiin. Jos sanat ilmastonmuutos, merten happamoituminen ja kuudes sukupuuttoaalto eivät saa ihmistä kauhun valtaan, hän ei ole ymmärtänyt niitä. Siihen eivät oikein auta taas uudet ja uudet tilastot ja todennäköisyydet. Tarvitaan tarinankertojia ja sanankäyttäjiä osoittamaan, mitä täällä on tapahtumassa. Tieto ei riitä, meidän pitää tuntea.

Lue:

Juha Kauppinen: Heräämisiä – miten minusta tuli luonnonsuojelija (Siltala 2021)

Andri Snær Magnason: Ajasta ja vedestä (Aula & co, 2020)